Pensasaidan tekoa ja lauta-aidan korjaamista, vähän ikkunamaalaustakin. Pikkujakkararessun pelastus.

Pensasaitaa emme säilyttäneet, koska lehtipensaan näkösuojaa on vain puolet vuodesta. Toinen syy oli se, että aita oli paikoin heikkokuntoinen, juuret jostain syystä hyvin pinnalla haperona. Ilman näitä syitä olisimme varmasti päätyneet talon ikään paremmin sopiviin pensaslajeihin, kuten vaikka syreeniin. 

Vuohenjuurien määrä oli valtaisa, tällä uudistuksella toivomme  saavamme sen vähän kuriin. Lajihan on vieraslaji puutarhassa, vaikkakin syötävä sellainen. 

Perustukset tuija-aidalle teimme varsin perusteellisesti. Nostimme maata vähän, koska tontin alkuperäinen taso on laskenut  tien ja kävelytien teon myötä harmillisesti. 

 

Amoskin innostui puutarhatalkoista välillä toden teolla.

Ja kyllähän kaikki ulkotyöt rentouttavat, pienet nokoset tekevät hyvää🐶

Kun tuija-aita oli saatu maan hellään huomaan,  korjasimme vanhaa puuaitaa. Osa aidasta oli , lahonnut, joten aita sai uutta lautaa kaveriksi ja samalla vaalean vihreän sävyn.

Ikkunamateriaaliksi oli joskus valittu alumiini. Puuikkunat jäivät haaveeksi, koska alumiini-ikkunoita oli jo talossa suurin osa moitteettomassa kunnossa. Kahta eri materiaalia emme halunneet yhdistää ja tähän päätökseemme saimme museoviraston siunauksen. Puhdistimme ja hioimme kevyesti  uloimmaiset ikkunat. Tämän jälkeen ne saivat päälle tartunta- ja ikkunamaalin sekä valkoisen värin.

Ilma oli mitä parahin ikkunatalkoisiin, mikä oli loistavaa, niitä pokia kun riitti. Pohjatöihin kului enemmän aikaa kuin itse maalaamiseen. Päällemaalaus olikin jo varsin nopeaa.

Elämäni ensimmäinen kerta kun panostin täysillä teippauksiin. Teipattavaa oli paljon, mutta se kannatti. Työnjälki  oli huomattavan siistiä maalauksen jälkeen. Ikähän tähän vaikutti, näkö ja käden jälki eivät ole enää samaa luokkaa kuin aikaisemmissa tarkkuutta vaativissa projekteissa 😉

Tätä pikkujakkaraa haluaisin haastatella. "Hän" löytyi likaisena kellarin pannuhuoneesta yksi välipuu rikkoontuneena. Jakkaran jalat liasta mustina, puhumattakaan istuimesta. Öljy ja rasva peitti puun tuoksun. Kuka hänet teki aikoinaan, kenen jakkara hän oli? Voisiko jakkaran tarina alkaa jopa leipurin perheen ajoista, jolloin joku perheen lapsista olisi siinä istuskellut yläkerrassa. Kun aika on kulunut, on hän kelvannut enää vain pannuhuoneen nokiluukun puhdistajan käyttöön. Nyt alkaa uusi uljas elämä, kellari on vain muisto menneisyydestä😌välipuunkin lupaan hoitaa.